Olen taas näköjään käyttänyt sormustakin. Lastenko takia vai yritänkö liian epätoivoivoisesti roikkua jossakin, joka ei enää kanna. Vein sen äsken lipastoon. On tämäkin soutamista ja huopaamista. Olisi niin helppoa, jos olisi jokin selvä syy.

Välillä on mennyt paremmin ja välillä huonommin. Kumpikaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Elämme ikäänkuin kuplassa. Koska se puhkeaa ja miten? Emmekö voisi edes yrittää suhtautua toisiimme kunnioittavasti ja fiksusti. Minun käy tavallaan vaimoa sääliksikin. Hän tuntuu kärsivän enemmän, vaiko onko minulla vaan enemmän mahdollisuuksia purkaa tuskaani. Luojalle kiitos tästä toveriseurasta, jossa saan maailman parasta "vertaisterapiaa".

Kysyin vaimolta onko hänellä ketään jolle puhua. Ei kuulemma oikein minun lisäksi ole - sääli. Fyysistä yhteyttä meillä ei enää toisiimme ole. Minulla olisi kyllä haluja, mutta mieshän on tässä asiassa yksioikoisempi.

Tunnen yhä lämpöä ja rakkautta häntä kohtaan. Perheeni on minulle niin tärkeä. Varmaan hänellekin.
Minulla oli  oikein upea matka tyttäremme kanssa. Hieno nuori nainen, joka varmasti myös on hämillään tästä kaikesta. Toivottavasti pystymme loppuun asti  hoitamaan  asiamme niin, että lapset kärsivät  mahdollisimman vähän. Oli ratkaisu mikä tahansa, tulisi lasten hyvinvoinnin kulkea tärkeänä mukana.

Olen päättänyt yrittää kaikkeni ja olla loppuun asti uskollinen hänelle. Se tuntuu välillä vaikealta, mutta haluan kuitenkin sanoa itselleni, että olen tehnyt oman osuuteni niin hyvin kuin osaan.